Jk.

Tärkeintä olisi ymmärtää, että Suomi elää metsän lisäksi maaperän rikkauksista ja merestä  – ja laajemmin ”ympäristötekijöistä”.  Luonnonvarojen merkitys taloudessa kasvaa. Tämä edellyttää uusia strategioita valtiolta, valtionyhtiöiltä ja muilta suuryrityksiltä ja pk-yrityksiltä. Olisi korkea aika ymmärtää maaperän rikkauksien kasvava arvo (esim. ETLA 2010, potentiaalisten kaivosten arvo n. 300 mrd euroa), eikä haaskata ”kultaa” ilmaiseksi ulos, kuten on tehty viime vuosina. Esimerkiksi Soklin kymmenien miljardien arvoinen malmio n. 200 miljoonan euron yrityskaupan mukana ulos vain yhtenä esimerkkinä siitä, mikä on yleinen ilmapiiri ja asenne luonnonvaroihin Suomessa.

Ilmeisesti Suomi on tulkinnut osaamisyhteiskuntaa suorastaan kestämättömästi ja ehkä vahvastikin väärin viimeiset noin 20 vuotta. Osaaminen on tulkittu niin, että sen ei tarvitse liittyä  ympäristötekijöihin (joka on laaja käsite arktisista ominaisuuksista luonnonvaroihin ja kulttuuriin) tai maantieteelliseen asemaan. Tarkka havainnointi kertoo ainakin minulle kaiken vientikelpoisen ja menestyksekkään osaamisen osalta päinvastaista, siis väite on, että kaikki vientikelpoinen liittyy ympäristöömme ja siihen kytkettyyn osaamiseen.  Esimerkkinä kaivostoiminta tulkittiin vielä 1997 henkilökohtaisen yrittäjäkokemukseni mukaan alkutuotannoksi, jota valtio ei ainakaan millään tavalla halunnut olla tukemassa.  Alan koulutus ajettiin alas (ja ajetaan edelleen nykyisen hallituksen toimesta, kun asiaa katsotaan laajasti, esim. luonnonvara-alan aloituspaikkoja karsimalla), vuorikoulutus lakkautettiin, Oulun yliopiston rakennustekniikan yksikkö lakkautettiin vuonna 1996.

Edistystä on tapahtunut mm. puheen tasolla, mikä ennakoi muutosta. Toisaalta esim. kaivosalasta puhuttaessa puheessa on puutteita kokonaisuuksien ymmärtämisestä ja pahimmassa tapauksessa vallalle pääsevät käsitykset, jotka pahentavat tilannetta entisestään. Mutta jos keskustelu kehittyy ja ymmärrys lisääntyy,  muutosta tapahtuu joka tapauksessa hitaasti. Oikea tavoiteltava maali on vielä ajallisesti kaukana, koska kaikkia tärkeitä näkökulmia ei esiinny vielä keskustelussa ja käytännön toimenpiteetkin jatkuvat vielä monin osin vanhan linjan mukaisesti (esim. koulutustarpeisiin vastaaminen). Alkutuotanto, teollisuustuotanto ja palvelut sekä korkeatasoinen osaaminen liittyvät yhteen. Laajemmin – globaalitaloudessa kestävä osaaminen ja ympäristötekijät – kuten Suomessa arktisen ympäristön ominaisuudet – liittyvät yhteen.  Asia vaatii vauhditusta, jonka RD Aluekehitys osaa.

On usein väitetty, että valtiolla tai suomalaisilla ei ole rahaa.  Esim. Helsingin Sanomat 9.12.2012 laaja artikkeli otsakkeella ”Vieras varasi Suomen kalliot” kertoo miten työtön australialainen tekee tempun  ilman omaa rahaa. Tässä on ydin: Suomen maaperää ei tule antaa ulkomaalaisille yhtiöille ilman siihen liittyviä hyötymisrakenteita ja maksaa tästä ilosta vielä parhaimmassa tapauksessa. Esim. Norja on säätänyt tietojeni mukaan mannerjalustan luonnonvaroihin liittyen lain, jonka mukaan valtio omistaa siinä olevat luonnonvarat (Suomen pitäisi ehkä  tehdä samantapainen tarkistus). Tämän jälkeen se myy lisenssejä ulkomaalaisille ja voi edellyttää, että valtionyhtiön Statoilin on päästävä osakkaaksi ja / tai muulla tavalla hyödyttävä ulkomaisten toiminnasta Norjan maaperällä (Suomenkin pitäisi miettiä hyötymisen rakenteet). Mitä me teemme? Annamme ilmaiseksi tiedon, luonnonrikkaudet, rakennamme verovaroilla infrastruktuurin, hoidamme ympäristöongelmat, ajamme koulutusta alas ja syyttelemme tapahtuneista toisia, ja mm. virkamiehiä, edellistä hallitusta, sen ministereitä jne. Jokaisen on taisteltava kuin mies paikallaan!

Uusi aikakausi edellyttää kuitenkin, että valtio, suuriyritykset ja muut yritykset tarkistavat strategioitaan (ks. esim. RD Info 3/2012). Luonnonvarat ovat valtioiden ja suuryritysten intressipiirien ytimessä Suomen rajanaapureista mm. Norjassa ja Venäjällä – ja jopa Ruotsissa 30 % nettoviennistä tulee nyt kaivosteollisuudesta (YLE 11.12.2012).   Vastuuta pakoilevat virkamiesten – joiden tulisi mm. tehdä päätöksiä ja kehittämishanketilauksia – argumentti yleisen poliittisen mantran tukemana on kestämätön tai ilman sisältöä merkityksetön kehittämisen kannalta: ”valtion tehtävä on luoda vain yritystoiminnan edellytyksiä” (mikä tarkoittaa käytännön havaintojen kautta esim. peliteollisuudelle laajaa tukea, esimerkiksi välttämättömään infrastruktuuriin niukemmin, mikä on jätetty markkinavoimien haltuun). Tärkein osoitus maalin  saavuttamisesta olisi se, että malminetsintä ja niihin oikeuksien myynti olisi kansallisissa ja kotimaisissa käsissä, mutta samalla kiinteässä yhteydessä maailman johtaviin pörsseihin Lontooseen ja Helsinkiin rahoituksen saamiseksi (ja mahdollisesti Torontoon tai muihin kaivosalan johtaviin pörsseihin Aasian ja Venäjänkin rahan mahdollisuudet huomioiden). Tämä toiminta ei rajoittuisi vain Suomeen vaan laajemmin yli rajojemme (ks. artikkeli ”Uusi kaivosyhtiö Suomen ja Lontoon pörsseihin”).

Esimerkisi viime kesäkuussa tietojeni mukaan kiinalaisvaltuuskunta tapasi Suomen Teollisuussijoitus Oy:n edustajia tarjotakseen rahaa kaivosalalle ja minultakin kysyttiin ennakkoon, että miten kiinalainen pääoma voisi palvella Suomen kaivosteollisuutta. Tietojeni mukaan vastaus oli, että emme halua kiinalaista rahaa.  Lehtitietojen mukaan jäi mieleen myöhemmin, että strategiaa olisi sen jälkeen päivitetty. Tarkistaessani mahdollisia viitteitä Internetistä, en niitä löytänyt enkä myöskään uudesta valtion pääomasijoitusyhtiön Teollisuussijoitus 3/2012 numerosta.  Suomessa ei ole kärjistäen sanottuna mitään instrumenttia  pitkän tähtäimen tuottoa hakevalle pääomalle – suuri eläkeraha mm. hakee pitkäjänteistä tuottoa ja sitä esim. nopeissa sykleissä elävä ainakaan ympäristötekijöistä irroitettu hitec-ala ei edusta. Rakenteet, jotka liittyvät etenkin rajallisia luonnonvaroja hyödyntävään osaamiseen ja lähialueiden markkinaan, etenkin kasvavaan Venäjään, ovat potentiaalisimpia suuren kärsivällisen pääoman eli maailman elärahojen näkökulmasta. Lehdessä kyllä esitellään valtion sijoitusyhtiön sijoitusta Sotkamon Silver -yhtiöön. Mutta toivottavasti tarkkaavainen lukija jo ajattelee itse ja huomaa, että tämä ei ole riittävä malli.

Tilanne on huonompi kuin 1990-luvulla, jolloin alettiin systemaattinen valtionyhtiöiden strategioiden muutos ”osaamiseen” ja ”teknologian kehittämiseen” ja luopuminen kaivosoikeuksista, joilla olisi sijoittajien näkökulmasta ollut suuri merkitys – tosin tämäkin sijoitusten houkuttelu vaatii kovasti työtä, jota tehtiin enemmän Suomen ulkopuolelta Suomen edun nimissä kuin Suomesta. Yksi suurimmista pääoman välittäjistä  Suomeen oli mm. Kauppalehden mukaan 1990-luvulla Impivaara Securities Ltd Lontoossa,   jonka pienimmät sijoituserät olivat 1 milj. puntaa. Taustalla oli harvinainen Suomen ystävä.

Tuskin Suomi niin tärkeä maa on näille pääomille kuitenkaan, että yksittäisille lähetystöillä on montaa kertaa tarvetta Suomea lähestyä. Itsekin toin 1997 kaksi kertaa yhden lähetystön Australiasta ja Lontoosta silloisen KTM:n piiriin, jonka jälkeen ulkomaiset puistelivat päätään. Vuodessa ei tullut päätöstä, vaikka pääosa rahoista olisi tullut yrityksiltä heti alkuvaiheessa, vetäydyin hankkeesta, koska rahoitin sitä yrityksen kassasta. Tämän esimerkin valossa edes näköpiirissä ollut ulkomainenkaan eläkeraha ei kelvannut. Sama ongelma koskee myös käytännön tasolla venäläistä rahaa. Mutta kuten sanottua, tärkeintä on oikeanlaiset rahan vastaanottamisen rakenteet, joita siis on purettu 20 vuotta, eikä uusia ole vielä alettu rakentamaan ainakaan minun tietojeni mukaan.