Kaivosten ympäristöongelmien hallinta edellyttää yhteisöllisiä valintoja ja osaavaa koulutustarpeiden ennakointia

1. ALUEKEHITYS, 2. TULEVAISUUDEN ENNAKOINTI, 3. STRATEGIAPROSESSIT, 4. Osaamis- ja koulutustarpeiden ennakointi, 6. Kaivostoiminta, 8. Energia ja ympäristö, 9.1 Matkailu, 9.2 Kauppa, rakentaminen, ICT, hyvinvointi, palvelut, METODI, O. YHDYSKUNTASUUNNITTELU JA MAANKÄYTTÖ

”Luonnonvarojen merkitys taloudessa kasvaa. Tämä edellyttää uusia strategiota valtiolta, suuryrityksiltä ja pk-sektorilta, koko yhteiskunnalta” (RD Info 3/2012). Osaaminen ja koulutus ja muu toiminta on suunnattava uudelleen. Vielä ei merkittäviä  uusia ainakaan valtakunnallisia linjauksia kuitenkaan ole havaittavissa, jos asiaa katsoo koulutuksen (ja sitä tukevan tutkimuksen) käytännön suuntaamisen näkökulmasta.

Esimerkiksi 1990-luvulla hallituksen toimesta lakkautettiin Oulun yliopiston rakennustekniikan yksikkö, uuden hallituksen toimesta on pyritty ajamaan alas esim. Oulun seudulla luonnonvaratalouden aloituspaikkoja mm. ammattikorkeakoulussa (esim. YLE-uutiset 8.2.2012).  Teknisessä korkeakoulussa pääkaupunkiseudullakin vuorikoulutus ajettiin jo kokonaan alas. Kasvavien kaivosten tarpeisiin ei välttämättä ole tarjolla riittävää ammattitaitoa ja kokemusta ratkaisujen suunnittelemiseksi. Hiljaisen tiedon siirtäminen on katkennut. Kaivosoikeuksien luovutus valtionhallinnasta ulkomaisille yhtiöille pilkkahintaan ja maaperän rikkauksien omistus- ja hyödyntämissoikeudet lainsäädännön tasolla kertovat vanhan alasajolinjan olevan vielä päällä osaamisen puutteesta johtuvien ongelmien kasaantuessa.

Uskomme osaamiseen, joka ei liity ympäristöön, luonnonvaroiltaan rikkaaseen Suomeen tai sen maantieteelliseen asemaan tai kulttuuriin. Herää kysymys, että mitä me sitten kalliisti hankitulla Suomella teemme, jos emme sitä hyödynnä? Tarkka analyysi voi osoittaa, että käytännössä kaikki huippuosaaminen, jota kestävästi viemme, perustuu ympäristöömme. Mm. sinänsä tärkeä peliteollisuus ja tulevaisuuden ala täyttää johtavien virkamiestenkin ajatuksia Suomen selviytymisstrategiana. Valtion rooli on virkamiehiltä kysyttäessä keskittyä vain yritystoiminnan edellytysten luomiseen, mikä ei täysin aukea käytännön toimenpiteinä. Tämän korostaminen onkin ehkä yksi tapa väistää omaa vastuuta, silloin kun myös valtiollisten toimijoiden  tulisi ryhtyä toimeen – täytyyhän kaikilla olla jokin rooli yhteisen vision rakentamiessa.  Tässä tilanteessa jokaisen on katsottava peiliin, ajateltava itse ja tehtävä mitä voi yhteisen vision, vaikkapa – ”Suomi elää tulevaisuudessa metsän lisäksi entistä enemmän maaperän rikkauksista ja merestä” (TEM 43/2010) – edellyttämien toimenpiteiden edistämiseksi.

Kaleva, Mielipide, 27.8.1996, pak

Kaleva, Mielipide, 27.8.1996,                                                                                                                                                           HALLITUKSEN PÄÄTÖKSESTÄ LAKKAUTTAA OULUN YLIOPISTON RAKENNUSTEKNIIKAN YKSIKKÖ

Kaivosten ympäristöongelmat ovat ainakin joidenkin riippumattomien asiantuntijoiden mukaan olleet ennakoituja ja niistä vasta osa on nähty, uusia ongelmia ollaan rakentamassa.   Nopeaa ratkaisua ei ole. Nykyisissä ja lähitulevaisuudessa ilmenevissä kaivosten ympäristöongelmissa keskeisesti on kysymys em. yhteisöllisistä valinnoista, joita on tehty poliittisten puolueiden johdolla tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa, mutta kaikesta päätellen tulevaisuuden äänelle ei ole annettu  tilaa näissä päätöksissä. Alaan koulutuksen ja osaamiseen ei ole satsattu lähes kahteen vuosikymmeneen vaan pikemminkin ajettu alas, kuten em. esimerkit kertoivat osaltaan. Uusiakin alkuja tosin on havaittavissa, mutta ei erityisesti valtakunnan politiikan aktiivisella tuella vaan alueiden tarttuessa haasteisiin. Ammattimaista ennakointitoimintaa ei ole suurten päätöksentekolinjausten yhteydessä käytetty eikä riippumattomille ja nousevien alojen asiantuntijoille ole annettu riittävästi ääntä (yritys tai poliittikkokin voi olla tapauskohtaisesti enemmän riippumaton kuin vaikkapa valtion virkamies – mittarina on taloudellinen riippuvaisuus ilmiöstä). Olemassaolevien vahvojen yritysten ääntä on kuunneltu ja säädetty jopa kilpailun estämisen lähtökohdista lakeja (Lex Nokia).

RD Aluekehitys perustettiin 1990-luvulla tuottamaan yhteisöllisiä tulevaisuuden kannalta relevantteja valintoja. Näkemys on ollut, että näillä valinnoilla eri toimintatasoilla saadaan tehokkaimmin ”Suomi nousuun”. Yksilöt pyrkivät elämässä selviytymään huomiseen ja säilyttämään nykyisen asemansa tai työpaikkansa. Riskinottajauudistajia ja yhteiseen hyvään tosiasiallisesti pyrkiviä on vähemmän. Hyvätkään asiat ja käytännöt eivät saavuta läpimurtoja kuin harvoin.  Valvovia viranomaisia ja peräänkatsojia periaatteessa riittää, kuten Antiikin filosofit ennakoivat: yhteiskunnan lähestyessä rappiovaihetta, lääkäreiden ja tuomareiden määrä kasvaa. Osaavaa yhteisöllistä ennakointia on tosiasiallisesti vähän. Tärkeintä olisi kirkastaa nyt kehityksen suuret linjat. Osaavalla yhteisöllisellä prosessilla voidaan käydä keskustelua tunteita ja ristiriitojakin aiheuttavista kysymyksistä ja etsiä ratkaisuja. Menetelmien käytön ”tavoitteena ovat yhteisöllinen ohjautuvuus ongelmaratkaisun ympärillä, ihmisten luova ajattelu ja mielipiteen vaikuttaminen sekä faktatiedon hyväksikäyttö” (RD Aluekehityksen palveluesite).

Nykytilanteessa havaitaan, että esimerkiksi kaivosten tekniset ratkaisut eivät kestä kaikkien riippumattomien asiantuntijoiden kriittistä tarkastelua. Tämä johtuu osaltaan mm. siitä, että 1990-luvun puolessa välissä viimeistään alettiin ajamaan alas yhteiskuntaa, jossa luonnonvaroilla ja alkutuotannolla olisi keskeinen merkitys, innostukseen saattoi vaikuttaa mm. Nokian menestys, vaikka ei huomattu, että sekin jos joku oli itse asiassa ympäristön tuote (ratkottiin mm. maailman suurimman pohjoisilla alueilla asuvan kansakunnan tietoliikennehaasteita). Väestö päätettiin korkeakouluttaa, mikä on hyvä asia, mutta osaamisen yhteys ympäristöön – siis luonnonvarojen merkitykseen, maantieteelliseen asemaan ja kulttuuriin –  katosi tässä huumassa.

Keskeiset päätökset tekivät poliittiset puolueet, vaikka tämä osoittautui jo tuolloin virheeksi riippumattomien asiantuntijoiden piirissä. Politiikot mm. valtionyhtiöiden taustalla veivät Suomea ja yhtiöitä ”osaamisyhteiskuntaan”. Tämä linja on siis jatkunut näihin päiviin asti! (Yhteiskunta tekee paljon virheitä, opetti myös Mannerheim-testamentissaan /Muistelmissaan, ja kehotti tunnustamaan virheet oppimisen vuoksi – joskin kaikista vihollisista suurimpana Suomelle hän piti kansan eripuraisuutta.)  Yhteiskunnan peruslinjojen painopisteen muuttumisen 1990-luvulla saatoin todeta henkilökohtaisesti mm. vuonna 1997 erään kaivosteollisuuteen liittyvän kehityshanke-esityksemme käsittelyn yhteydessä KTM:n erään piirin viranomaisen todetessa, että ”alkutuotanto ei kuuluu painopistealueisiin eikä tuettavien alojen piiriin”. Vuoden käsittelyn jälkeen päätöstä ei saatu aikaiseksi  ja luovuin yrittäjänä hankkeen vetämisestä ja edistämisestä, ”rahojen polttamisesta”. Toki muitakin tekijöitä vaikutti tuolloin päätöksen viivästymiseen, josta osa on rivien välistä tunnistettavissa edellä.

Samoihin aikoihin hallitus päätti, että Oulun yliopiston rakennustekniikan koulutus ajetaan alas. Esim. Kalevan 27.8.1996 mielipidekirjoitukseni käsitteli aihetta epäilen tuolloiset lakkauttamiseen päätyneen selvityksen pohjautuneen muuhun kuin tulevaisuusajatteluun, kritiikin kohdistuessa mm. selvitysmenetelmiin.

Suomessa on lisäksi tapana, suorastaan sääntönä,  antaa selvitysmiestehtävät asiassa suoraan tai välillisesti ilmiöön nähden taloudellista intressiä omaaville tahoille huomioimatta riippumattoman tiedon arvoa tällaisissa yhteyksissä.  Etenkin virkamiehet ovat verotulojen kautta hyvinkin riippuvaisia kulloisistakin yritysrakenteista eivätkä helposti voi antaa arvoa nouseville uusille asioille, tulevaisuuteen katsominen on tämän vuoksi vaikeaa, koska nykyisten rakenteiden ja yritysintressien varpaille ei voida astua, päin vastoin, niitä tuetaan Lex Nokian tapaan säätämällä yritysten uudistumista estäviä lakeja – varsinkin, jos niillä on merkittävää merkitystä veronmaksajan näkökulmasta. Tulevaisuutta pitäisi kuitenkin tarkastella lähes poikkeuksetta mieluummin 10-20 vuoden tähtäimellä kuin hallituskauden mittaisena.

Suomi oli siirtynyt tietoyhteiskuntaan huomaamatta, että se vasta luonnonvaroja Suomen ja sen lähialueiden maaperästä tuleekin tarvitsemaan.  Nyt tärkeintä on isot peruslinjaukset ja näkemykset, näistä pitää keskustella vähintään yhtä paljon kuin yksittäisestä silmille tulleesta ongelmatilanteesta. Päivän polttavia ympäristöongelmia ei voida ratkaista hetkessä, jos ei ole uskottu koko alaan ja ottaen huomioon, että  alan koulutusta- ja tutkimusta, osaamista, on ajettu alas lähes 20 vuotta. Tämä keskustelu, jos joku on valtion toimijoiden ja politiikkojen tehtävä – vaikkapa sitä edellytysten luomista – ja heidän velvollisuus on käyttää myös kallliisti kouluttamiaan näkemyksellisiä osaajia keskustelun tukena. Tai sitten on ajateltu idealistisesti, että maailmantalouden kehitystrendit ja luonnonvarojen hyödyntämisen tarpeet eivät koske meitä. Yksi vuosien kritiikki kohdistuu myös tähän, että miten trendit tunnistetaan ja miten niihin reagoidaan. Nykyinen trendien analyysi ja käyttö ei täytä mielestäni tulevaisuudentutkimuksen edellyttämiä täsmällisiä vaatimuksia. Ensimmäinen työ olisikin tehdä toimintaympäristöön vaikuttavien trendien analyysi ammattimaisesti esimerkiksi väitöskirjassani käsittelemän ”Vahvan ennakoivan trendin” (Strong Prospective Trend) käsitteen mukaisesti. Tilastotrendeihin yksinomaisen huomion kiinnittäminen ilman näkemyksen ja tahdon liittämistä prosessiin ei ole käyttämäni määritelmän mukaan tulevaisuuden ennakointia.

Vieläkään uusista linjauksista ei voi olla aivan varma, jos ajattelee esim. nykyisen hallituksen aloituspaikkojen vähentämispyrkimyksiä vaikkapa luonnonvara-alalta Oulun seudulta tai Kemi-Tornion alueen ammattikorkeakoulusta – tässä ilmeisesti kuitenkin saavutettiin jonkinlainen torjuntavoitto.  Ikäluokkien pieneneminen on selvä asia lyhyellä aikavälillä, mikä on huomioitava, mutta taustalla pitäisi olla visio toimintaympäristön muutoksista ja haluttavasta tulevaisuudesta, mikä tuskin voi toteutua pelkästään peliteollisuuden ympärille, vaikka sen soveltamismahdollisuudet ovat suuret. Akuuttiin hätään tarvitaan hiljaista tietoa, sitä tietoa, joka on kertynyt siinä kokemus-, tutkimus- ja koulutusmaailmassa, jolloin luonnonvaroilla oli nykyistä keskeisempi asema Suomen taloudessa ja yhteiskunnassa. Tämä ikäpolvi pystyy antamaan panoksensa ”hiljaisen tiedon asiantuntijoina”, kunhan tälle osaamiselle annetaan arvo. Esimerkiksi kaivosten rakenteiden suunnittelussa pitää hyödyntää tätä pitkää kokemusta. (Kannustan kaikkia yli tai alle 75 vuotiaita alan asiantuntijoita, jotka kokevat, että heillä on sanottavaa,  perustamaan blogin ja palvelupaikan, josta tieto ja kokemus voi nykyaikaisella tavalla välittyä sitä tarvitseville (vrt. esim. www.liikennementori.wordpress.com). Organisaatioista riippumattomina toimijoina voitte olla tiedon jakamisessa vielä edelläkävijöitä.

Keskustelua pitäisi käydä siitä, että mikä on luonnonvarojen merkitys Suomen kansantaloudessa, millaista tutkimusta ja koulutusta niiden hyödyntäminen vaatii – osaaminen on kytkettävä nykyistä enemmän ympäristöön, maantieteelliseen asemaan ja kulttuuriin eikä näistä irralliseksi kuin viimeisten ehkä 20 vuoden aikana on ollut monin osin pyrkimys. ”Pelkällä osaamisellakin” voi olla sijansa, mutta selvästi on tarvetta kytkeä sitä mainittuihin tekijöihin, mikä luo välttämätöntä globaaliakin kilpailuetua. Viime aikaiset tapahtumat kaivosteollisuudessa osoittavat, että alkutuotanto, jos joku, vasta vaatii korkealuokkaista osaamista, monitieteellisyyttä ja poikkitieteellisyyttä. Pelkästään insinöörien opein ilman ymmärrystä kemiasta, biologiasta ja yhteiskunnan arvojen muutoksesta ei kannattavaa kaivostoimintaa voida Suomessa välttämättä kehittää. Yhteiskuntatieteilöijöiden panostakin tulisi peräänkuuluttaa keskusteluun. Esimerkiksi kaivosyhdyskuntien kehitystä tutkineita huippututkijoita löytyy Suomesta vaikkapa Itä-Suomen yliopistosta.

Tärkeimpänä kestävänä mahdollisuutena on vastata alueellisesti haasteeseen osaamis- ja koulutustarpeita ”oikeaoppisesti” ennakoiden. Ennakointiosaaminen ei ole instituutiossa vaan yksilöissä. Pitkän tähtäimen ennakointi on nykyisin maakuntaliittojen vastuulla ja lyhyen tähtäimen ELY-keskusten. Molemmissa on nähtävissä puutteita ja kritisoitavaa toiminnassa. Suositeltaa on käyttää Euroopan unionin parasta alueellisen ennakoinnin käytäntöä myös maakuntien osaamis- ja koulutustarpeiden ennakointihankkeissa sekä valtakunnan tason tarkasteluissa. Lisätietoja hyvistä käytännöistä:

Suuret linjaukset ja toimenpidesuositusten resurssointi kuntoon

  • Myllylä, Yrjö (2012). Pohjoisen tutkimuksen erityiskysymykset – NorNet verkoston / Luonnonvara- ja ympäristöalan ennakointi vuoteen 2025. Northern Research and Innovation Platform, NorNet-verkosto, Thule-instituutti, Oulun yliopisto. Loppuraporttiluonnos 7.3.2012.

[1] The best practice for regional foresight  in European union (according to EU Comission’s evaluation 2010, further information http://arenas.itcilo.org/en/home).

Seudullinen ja alueellinen tahtotila prosessoitava monipuolisesti ja linjaukset tehtävä:

Kaivostoiminnan koulutuksen kehittämisen tarvet nousi vuoden 2000 ennakointihankkeessa:

Palveluiden osuus kasvaa, mutta vuorovaikutusta luonnonvarojen, jalostavan teollisuuden, maantieteellisen aseman ja kulttuurin  välillä on vahvistettava koulutuksessa. Alkutuotanto, teollisuus ja palvelut tulee nähdä osana samaa systeemiä. Antiikin Kreikka ja suuret filosofitkin elivät luonnonvaroista ja niiden hyödyntämisestä, orjien merkitys oli myös suuri – mikä oli tämän filosofien keskustelun ja elinkeinoelämän perustan välinen suhde ja vaikutus toisiina  olisi hyödyllistä tuntea nykyistä paremmin.

Ja yliopistojen ja sen yksittäisten tutkijoiden ja toimijoiden tulisi avautua ympäröivään yhteiskuntaan nykyistä enemmän